"Haitaristipelimanni

 Kuuntele "omatekemiäni"


Sain viisirivisen "Hagström" haitarin ollessani 11- vuotias. Kun eräänä iltana tulin kotiin kyliltä niin tuo kaivattu oli pirtin pöydällä. Olin aikanaan esittänyt varovaisen toiveen haitarista, mutta siihen aikaan en kyllä millään olisi uskonut että tuo toive toteutuisi.

Soittajaksi minut opetti lopulta Katajan Heikki, joka oli koulumme yläluokan opettaja. Itse hän oli saanut opin Lasse Pihlajamaalta. Sitä ennen kyllä sinnikkäästi opettelin itsekin mutta minulla ei ollut hajuakaan tekniikoista sun muista ja Heikki astui kuvaan juuri sopivalla hetkellä kun minulla alkoi epätoivo vaivata.
No arvaahan sen että koulussa alkoi musiikin teoria maistua ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. 
Tullessaan kouluumme opettajaksi Heikki kuulosti muutenkin niin erilaiselta ja taitavalta musiikissa. Hän soitti jopa trumpettiakin- ja oli siinäkin todella hyvä. Varsinkin aamuhartauksissa minun korviini soi koulun harmoonista ihan ennenkuulumattomat soinnutukset joita Heikki sieltä löysi kun soitti suoraan siitä "koraalikirjasta". Se kuulosti todella hienolta! Siihen saakka nuo soinnut olivat olleet kevyitä 2-sormen sointuja ja aikanaan kyllä ihailin niitäkin, mutta Heikin jälkeen ne lähinnä tuntui tylsiltä perussoinnuilta, olkoonkin että ne oli kutakuinkin soitettu oikein. 
Aikaisemmin laulutunnit / musiikki oli ollut minulle kuin tervanjuontia koulussa. Ei ollut motivaatiota! Kauhun sekaisin tuntein aina odoteltiin niitä jokavuotisia "laulukoehetkiä". Silloin melkein joka jannu sen helpon "pieni nookiipoika vaan" sekä "miinääpä oolen se laulajapoika..jne"- ne oli suosittuja lauluja meidän poikien kesken laulukokeessa. 
No totta puhuen tervanjuontiahan siihen aikaan minulle oli kyllä muutkin kouluaineet lukuun ottamatta sitä uudelleen virinnyttä musiikkia ja kuvaamataitoa se tunnustettakoon. Eipä ollut motivaatiota kun tietooni oli tullut että keskikouluun minun on turha pyrkiä ja ammattikoulukin tuli jäämään haaveeksi kun en sinne työkykyisenä penskana edes olisi joutanut maatalon hanttitöistä. Jonkunhan piti talossa tehdä myös työhommiakin ja niitähän tällaisella riskillä poikasella riitti! 
Varsinkin kun meillä oli lehmänkantturoiden lisäksi satoja kanoja ja sikoja. 

Kesäisin oltiin aina pöllin parkkuuhommissa ja talvisin "luppoaikoina" hevosmiehenä. Kun lopetin kansakoulun niin sitten mentiin savotoille jossa myös kesäisin parkkailin pöllejä ja talvella olin hevosmiehenä. Silloin elettiin viikotkin metsäkämpillä.
Ei varmaan nyt tarvitse ihmetellä miksi tällä miehellä ja tällä iällä on selkä- ja tukielinvaivoja.

No, olihan minulla tosin suuri onni että sentään kirjeopiston kautta sain opiskella "kaarihitsariksi". (nyk. sähköhitsari)  Sainkin sen kurssin helposti läpi ja vielä ihan kiitettävin arvosanoin kaikkine kirjallisine tentteineen ja lopullisine ammattitutkintoineen!

 Jumal'avita! ei varmaankaan ole monta ihmistä jolla oli puhtaasti kirjeopiston kautta a:sta ö:hön  hankitut kiitettävät ammattihitsarin paperit taskussaan ihan leimoineen päivineen vieläpä rehtorin allekirjoittamana! Ja vielä kun ottaa huomioon että koskaan en ollut edes nähnyt tuota koko aparaattia...."kaarihitsauskonetta" livenä edes tuon kurssin aikana! No kylläkin mustavalkoisissa valokuvissa näin ja juuri niissä oppikirjoissa mitä minulla oli.

Merkityksellistä vielä oli että kyseisen "ammattitutkinnon" tehtävätkin suoritin kotipirtin pöydän ääressä kun äiti oli navetassa....ja tietenki siinä oli mahdollista härskisti luntata vastaukset niistä pöydällä olevista oppivihkoista! Se "lunttaaminen" oli kuitenkin olevinaan ehdottomasti kielletty.  ;)   

Noh, myöhemmin otin kuitenkin tuon "ammattitodistuksen" mukaani myös Ruotsiin muuttaessani....ihan kaiken varalta, ties vaikka olisin saanut jopa "luokkahitsarin" paikan jostain tehtaasta. En sitä siellä kuitenkaan tarvinnut ja sinne ruotsiin se todistus valitettavasti lopulta myös katosi monien muuttojen yhteydessä. Vahinko!


Mutta siihen itse asiaan taas....

Tänä päivänä hanuristi joutuu tilanteeseen jos toiseenkin solistikeikoillaan.


Haitari on aina ollut minulle henkireikä ja kaveri, jota näpelöidessäni pääsen joskus pakenemaan ihan toisenlaiseen maailmaan. Se oli...ja on yhä hyvä lääke masennukseen.
Heikki opetti minulle sormituksen tärkeyden hanurin nappuloilla ja omalla soitollaan hän näytti esimerkkiä että minäkin voisin oppia kun vain on kärsivällisyyttä ja kunnianhimoa. Sitähän minulla silloin todellakin oli ja kun Heikki minulle vielä vakuutti että on musiikkikorvaakin, niinpä silloin jaksoin pakertaa.
Olen kuitenkin joutunut aina itselleni suunnittelemaan omat sormitukset koska minulta puuttuu oikeasta kädestäni nimetön erään haaverin vuoksi lapsena. En voi esimerkiksi käyttää niitä Veikko Ahvenaisen tai Lasse Pihlajamaan nuoteissa olevia numeroituja sormituksia sellaisenaan, vaan hiukan soveltaen.

Kun sitten oivalsin- ja jopa huomasin että tämähän on harrastus jonka avulla voi myöskin ansaita rahaa niin se harrastus tuntui entistäkin uskomattomalta! Meillä vierailevat aina pyysivät minua soittelemaan. Usein kun jotkut olivat ottaneet "näkäräisiä" niin he tulivat ihan varta vasten kuuntelemaan hanurin soittoa eikä minun silloin tarvinnut todellakaan soittaa ilmaiseksi!

Myöhemmin sitten alkoi myös tanssikeikatkin kutsumaan. Vähitellen huomasin että jopa tytöt alkoivat kiinnostua myös hanurin soittajasta. Minä vain olin  niin pirun ujo että en oikein uskaltanut heidän kanssaan tuolloin vielä ruveta millekään, vaikka rohkeimmat ja romantiikan nälkäiset antoivat selvääkin selvempiä vihjeitä. Silmäniskut olivat konkreettisin teko mitä silloin uskalsin tehdä.

Silloin elettiin vielä 60- lukua kun aloitin tanssikeikat. Tätä nykyä keikkailleena olen ymmärtänyt, että se oli silloin varsinkin hanurin soittajien kulta-aikaa. Eikä vain liksojen puolesta, vaan myös hanurinsoittajien- ja soittajien arvostus muutoinkin oli aivan toista luokkaa kuin nykyään.


  • Ulla-Jaana Riekkoniemi (nykyisin)

    Meidän järjestyksessä toinen solistimme keikkailee tänään Tampereelta käsin ahkerasti.

  • Ulla-Jaana

    Ulla-Jaana oli seuraava solistimme

  • Trio Santerit

    Etupäässä esiinnyimme triona Ulla-Jaanan aikana.

Keikat tänä päivänä

"Santerit"- yhtyeen ensimmäinen kokoonpano vasemmalta:
Viljo Askola, Olli Palosaari, Leo Vierelä ja Jorma Sipola.

Jouduttuani jäämään työeläkkeelle tuon selkäni takia, ryhdyin soittamaan tanssikeikkoja ensin Tanssiyhtye "Santerissa"- joka oli silloin nelimiehinen bändi, ei kuitenkaan aina koska minulla oli hanurissani- ja on vieläkin digitaalinen basso joka hakkaa mennen tullen huonon ja vaikkapa keskinkertaisenkin basistin kun ottaa huomioon harmonikan soitossa tarvittavat bassokuviot. 
Osittain senkin vuoksi bändimme myöhemmin muuttui trioksi "Ulla-Jaana & Santerit", koska sehän tiesi lisää liksaa bändin jokaiselle soittajalle. Keikathan tietenkin tehtiin silloisen vointini mukaan koska selkäni vihoitteli ajoittain aikakin paljon.

Kun taas näin lähdin niinsanotusti "baanalle" niin olihan se melkoinen "kulttuurishokki" havaita ero tämän päivän tanssikeikkoihin verrattuna 60- luvun keikkaelämään. Ensinnäkään ns. tanssitalokeikkoja ei enää ole juuri nimeksikään. Ravintolakeikkoja...niitä sitä sen sijaan riittää! Ja niitä ns "ravintoloitahan" todellakin on nykyisin joka niemessä ja notkossa, toisissa jopa useimpia.
 
Silloin 60- luvulla minäkin haikailin ravintolakeikkojen perään. Silloin kylläkin ravintoloissa kohdeltiin  soittajia kuin muitakin työntekijöitä arvostaen ja rehdisti. Toisin on kyllä tänään valitettavasti.
            
Meidän triomme laulusolisti Ulla-Jaana- jos oli häikäisevän kaunis, niinkuin tuosta kuvastakin näkee, oli myös sydämellinen ja hauska ihminen ja lisäksi todella upea laulaja! 
Meidän jokaisen henkilökohtainen mottomme oli aina, että hoidetaan hommat niin hyvin ettei sijaa moitteille löydy. Eikä löytynytkään!
Niinpä me sitten saimmekin hyvää palautetta suoraan tanssiyleisöltä välittömästi. Pitivät musiikkiamme hyvin tanssittavana ja suoraviivaisena vaikka allekirjoittaneella onkin joskus tapana tahattomasti "eiku-kangerrella" soittaessa.
 
Pakko antaa periksi

Nykyisin olen kuitenkin jo joutunut nuo tanssikeikat lopettamaan pahenevien selkäsärkyjeni takia. Ehkä minä sen puolesta olisin vielä jonkin aikaa jaksanut, mutta kun ei ollut enää noita tavallisia lavakeikkoja.
Mutta sehän on kuitenkin jo vanha totuus että sota ei yhtä miestä kaipaa, ei siis minuakaan ja mielihyvin annoin paikkani muille. Ulla-Jaanakin muutti sitten tuonne ruuhkasuomeen jossa keikkailee ahkerasti uuden bändinsä kera ympäri eteläsuomea. 
Teenhän minä toki vielä ns. yksityisiä keikkoja mm. häissä, synttäreillä ja muissa pienemmissä juhlissa, joissa ei tarvitse ihan tuntitolkulla rasittaa tuota selkääni.
Kirjoittelehan sinäkin omia kokemuksia omasta hanuriharrastuksestasi vaikkapa tuonne Vieraskirjaan. "Ei se ota jos ei annakaan"

"Laivaston tanssiaiset"

"Metsälinna"

"Juntusrannan muistoja"

Tein tämän äänitteen kahdella tavallisella mankalla treenikämpässämme vuonna -99. Soitin soolo-osuuden P-A:n kautta toiseen mankkaan. Sitten soitin päälle tuon 2-stemman kappaletta kuunnellessani ja äänitin senkin ja tällainen siitä tuli. Ei ne konstit lopu kun on intoa.
Tämä "Juntusrannan muistoja" on Veikko Ahvenaisen sävellys.

"Yksinäinen kulkija"

Tämä Seppo Leinon säveltämän ja sovittaman valssin "Yksinäinen kulkija"- kappaleen tein myös samalla "kahden mankan" menetelmällä vuonna -99.
Pikkasen kangertelee mutta tämä olikin ensimmäinen äänitys ja hiukan hektinen johtuen noista äänitysmenetelmistäkin. ;)

"Nuoruusmuistoja"

Tämän Nuoruusmuistoja-kappaleen tein vähän niinkuin vahingossa 2015 kokeillakseni ikäänkuin extempore- ja vieläpä harjoittelematta ennakkoon. Kokeilin voisiko näitä tehdä tällä kännykkäkameralla tuossa minun pesuhuoneessa. Yllätyin kuinka hyvälaatuinen tuosta kuitenkin tuli. Sehän on ihan HD-laatua eikä äänessäkään mitään valittamista ole, soittaja vain on mitä on. ;)

Olen muuten tuosta aika reippaastikin jo laihtunut. :D